Pitkät päivät, lyhyet yöt = Remontti.
Vesi poikki, käsin tiskaus, käsin pyykin pesu,
kahden asunnon välillä seikkailu siivouksineen.
Muun muassa.
Remontti tuo monenlaista kivaa lieveilmiötä.
Ja maalausta lauta laudalta, kerta kerralta, valkoista valkoiselle.
Myöhemmin muutakin. Kun aika on.
Mutta kiireen keskellä hetki itselle, selfie auringossa.
Poistettavaa tapettia vasten.
Huoli maailman tilanteesta, ympäristössä tapahtuvista asioista sekä oman elämän haastavuudesta remontin/luovan työn/aikataulujen ym. elämään muutoinkin liittyvien yhteensovittamisesta tämän kesän kuluessa, seuraavan kesän huolet mielessä, saivat kaksinkertaistamaan iltalenkkieni pituuden/ruumiini rasituksen. Sillä siellä on vapaus/tila/askeleet/syke, ja sieltä palatessa ilta-auringon kutsu työhuoneeni ovissa on kaunis ihme.
…kulloinkin täällä, ”blogissani”, mikä ei ole yhtä kuin työni/yritykseni, vaikka kotisivuihini sisältyykin. Tosin ei päiväkirjaakaan. Blogini on tuokioita, katsettani, askeleitani, hetkien virtaa. Työni voi blogiini sisältyä, mutta ei ole se olennainen, olennainen on vapaus ja muuttuvan mahdollisuus.
”..sillä käsillä on se aika
jolloin elämän
rajallisuus
on sen dynamo.”
(Eeva-Maija Hurtig – Tien katse)
Muistan lapsuuteni heinäpellot, karheudet jalkapohjissani ja ihollani. Muistan leikatun heinän kivuliaan suloiset kihelmöinnit ruumiissani aamusta iltaan jatkuneen haravoinnin jäljiltä, ruumiillisuuteni perustan, yhden niistä.
Silti tänään, tässä yössä, näkymä työhuoneeni ikkunasta puhuttelee, innostaa ja sykkii, yllättäen.
Onko se veden liike iholla yli kuvauksellisuuden,
tai askeleet tiellä yli mittareiden.
Onko se alkukesän vihreälle antautuminen yli todennäköisyyksien,
kokeminen yli näkemisen ideologioiden.
, kun tilan antaa ja luopuu, niin voikin riittää sekunnin arkinen katse, jo ennen pelkkää, ja ennen tilaa. Ja avautuu kertova, aavistava, kaiken kääntävä kantava. Ja alkaa punnitsemisen aika, joka sekin jää etsimisen jalkoihin. Eikä siinä ole sinänsä uutta, mutta siinä on elämä.
